Laiskempi johtaja jaksaa

Kolumni on julkaistu Pääkaupunkiseudun Partiolaisten jäsenlehti Hepussa 3/2018 sivulla 5.

“Se kuuluu kesäleireihin, että ainakin kerran leirin aikana sä saat hermoromahduksen!” kuului lohdutus johtajakaverilta, kun sudenpennun heittämä käpy sai minut purskahtamaan itkuun. Pestikeskustelussa kysyttiin, onko minulla partion ulkopuolella pestini hoitamista haittaavaa muuta tekemistä, kuten opiskelua tai töitä. Luulin pestiesimieheni vitsailevan.

WhatsApp piippaa jouluaattona. Tärkeä Doodle, seuraava lippukunnan hallituksen kokous on päätettävä nyt! Kliffan Skypemiitti on vaan pakko sopia pääsiäismaanantaille, koska partiossa ei kellokorttia tai pyhiä tunneta. 

Välillä iskee huono omatunto, kun laitan mobiilidatan pois päältä puoli kymmeneltä illalla. Haluan katsoa uusimman Huippumalli haussa -jakson ja leipoa mokkapaloja sunnuntaina enkä vääntää kaikenmaailman tosuja ja tokeja! Hallituksen Skype-kokouksessa en koskaan laita kuvaa päälle. Selailen samalla, mitä aquafaba tarkoittikaan, makaan sängyllä viltin alla ja yritän antaa panokseni esityslistassa komeileviin asioihin. 

Kun muut partiokaverit valittavat pestiensä rankkuutta ja partiossa vietettyjen iltojen määrää, en kehtaa sanoa, että minulla oli partiosta vapaa viikonloppu, eivätkä partiopestini stressaa ollenkaan. Oikea partiolainen tuntuu olevan pää kolmantena jalkana minglaileva superihminen, joka sudenpentulauman pyörittämisen lisäksi tekee ainakin kahta seuraavan kesän leiriä ja paria piiripestiä. Partion kuuluu väsyttää ja viedä omien äärirajojen yli!

Koen olevani se jäkättävä ilonpilaaja, kun en halua kokoustaa vuoden ainoana mämmikautena tai olen hankalasti tavoitettava, kun vastaan jouluaattona lähetettyyn Doodleen mielenosoituksellisesti vasta 27. joulukuuta. Talvisemmasta lähden kotiin jo lauantai-iltana. Selittelen, että taas on tärkeät mummon satavuotisjuhlat, nyt on pakko mennä. Kotiin päästyäni otan pakkasesta sulamaan viime sunnuntaina leivotut mokkapalat, napsautan telkkarista Sohvaperunat pyörimään ja heitän partiohuivin olohuoneen pimeimpään nurkkaan.

Kun sudenpennun heittämä käpy läsähti ristiselkääni ja johti dramaattiseen kyynelkanavieni tyhjenemiseen, tajusin, että ei tässä väsymyksen määrässä ole mitään järkeä. Partio toitottaa mantraa vastuuntuntoisesta kansalaisesta, eikä elämänhallintataitoisen johtajan jaksamisen pitäisi romahtaa, kun yhdeksänvuotias lapsi vähän koettelee rajoja. 

Partio on harrastus. Myös allekirjoittaneelle sohvaperunalle, joka ei enää siedä yhtäkään partiouupumusta. Siksi aion seuraavalla piirileirillä syödä berliininmunkkeja riippumatossa, ilman syyllisyyttä laiskottelusta.

Teksti: Pipsa Partiojohtaja