Asia oli minulle selvää – olin katunut, että aikoinaan jäin pois partiosta kolmasluokkalaisena ujona tyttönä, kun isosiskoni lopetti ja en yksin rohjennut mennä Pitäjänmäen Peippojen kokoukseen. Syksyllä otin sähköpostitse yhteyttä Lauttasaaren Luotsityttöjen lippukunnan johtajaan Katariina Aaltoseen. Kohta istuin hänen kanssaan nokatusten. Kyselin, että tarvitsisivatko he aikuista ihmistä jonnekin tapahtumaan ja että voisin mielelläni tulla avuksi tarvittaessa. Seuraava kysymys sai minut nielaisemaan ’ottaisitko ohjataksesi 2007 vuonna syntyneiden sudenpentujen lauman’. Sain kuulla, että ohjaajapula vaivasi lippukuntaa usean ohjaajan joko muuttaessa toiselle paikkakunnalle opintojen tai rakkauden perään. Olinko haukkaamassa liian suuren palan?
Syksyllä 2014 aloin ohjata tyttölaumaa. Ensimmäisessä tapaamisessa oli 6 sudenpentua. Lauma kasvoi vauhdilla ja kohta meitä oli 16. Kun uuden lapsen vanhemmat tiedustelivat mahtuuko vielä mukaan – pohdin monesti – kykenenkö yksi takaamaan turvallisuuden tapaamisissa. En hennonnut sanoa ’ei’. Mitä jos tuo yksi sana ’estäisi lapsen pääsyn niin hienoon harrastukseen’. Suunnittelin toiminnan niin, että pystyin säilyttämään turvallisuuden.
Mitä sitten teimme vuonna 2015?
Valmistimme yhdessä partioviirin, kävimme pulkkamäessä, teimme oman partiotarinan, opimme retkitaitoja kuten miten sytyttää nuotio, millaiset eväät päiväretkelle ja mitkä ovat ilmansuunnat ja mikä on kompassi. Opimme myös pakkaamaan retkikassin yliyön retkeä varten. Monelle tuo retki lippukunnan kanssa oli ensimmäinen ilman vanhempia. Pyjamabileet taskulampun valossa ja supina juuri valojen sammuttamisen jälkeen palautti mieleeni omat lapsuusajan leirit. Yksi mieleenpainuvimmista yhdessä kokemistamme hetkistä oli retki läheiselle kalliolle.
Tähtitaivaan alla pimeässä, taskulamppujen sammutuksen jälkeen saimme yhdessä yllättäen kohdata ’kiiluvat silmät’, jotka kuuluivat city-ketulle. Tilanne oli jännittävä ja sudenpennut alkoivatkin kiljua. Paluumatkalla yksi sudenpentu purskahti itkuun. Mielessäni mietin olinko aiheuttanut ’traumoja pienille tytöille’. Vastaus kysymykseeni löi minut ällikällä, kun kysyin oliko tuo liian jännittävää? Vastaus oli, että tyttö kertoi itkevänsä sitä, kun se kettu pelkäsi meitä kun aloimme kiljua. Pienen lapsen empatiakyky sai minut yllättymään. Ja toteamaan, yhdessä voimme kokea ainutlaatuista.
Mikä siis partiossa on ydintä ja mitä me kaikki tästä koostumme?
Partio on antanut minulle niin monia yhteisiä hetkiä. Parasta on se yhdessä tekeminen ja kaveruus. 
Monesti olen korostanut, että me kaikki olemme kavereita ja pidämme toisistamme huolta laumassamme ja kohtelemme toisia kunnioittavasti. Nyt kohta kaksi vuotta partiossa oloa kokeneena voin sanoa, että olen onnistunut, kun kuulen laumani tyttöjen naurun ja hihkunnan. Ja näen kuinka he ovat luoneet kaveruuksia. Olen ylpeä heistä, kun hankalassa tilanteessa he osaavat pyytää anteeksi toisiltaan. Olen nähnyt ujoimmasta ujoimman tytön saavan rohkeutta ja onnistumisen kokemuksia saadessaan kannustusta toisilta. Partio on leirinuotion äärellä laulamista, nakkien paistoa itse vuolemalla makkaratikulla. Se on oman asuinalueen tuntemista, siellä liikkumista ja vastuunkantoa esimerkiksi roskia keräillen.
Mitä itse olen saanut?
Sain huiman harrastuksen, joka vie mukanaan. Olen saanut iloiten todeta, että Partio on aina avoinna myös palaaville iästä riippumatta. Ja se yhä osaa yllättää. Olen kohdannut uusia ihmisiä. Kun vuoden 2015 joulukuussa sain toisen ohjaajan ryhmääni, olen saanut innostua toisen ohjaajan ideoista ja innosta. En voi olla hämmästelemättä partion yhteishenkeä. Kun kaksi partiolaista kohtaa, siinä on jo alkuasetelmana kaveruus. Erilaisuus tuo toimintaan kiinnostavuutta – oma asenne ratkaisee aina. Yhdessä tekemisessä ja jakamisessa on voimaa. Olen saanut uuden kokemuksen jossa yhdistyvät kiinnostus luontoon, yhdessäolo ja mahdollisuus oppia uusia taitoja. Hyvä fiilis vetää puoleensa. Vapaaehtoistyönä tämä on parasta – ainakin minulle!
Riitta Rytkönen,
sudenpentulauma Tähtitassujen johtaja,
Lauttasaaren Luotsitytöt
