Lähteet pulppusivat. Tai no, ei niitä ehkä lähteiksi voinut sanoa. Tunturipuroissa kulki vettä niin, ettei uomia enää erottanut toisistaan. Hietikot olivat hukkuneet mudaksi sateen alle, pehmeät sammaleet muuttuneet upottaviksi tupoiksi. Olimme vaellusmuotoisella partiojohtajan jatkokurssin eli Ko-Gin luonto-osalla. Ja kaukana sivistyksestä, erämaassa luonnon ja yhteistyön armoilla. Kaukana siitä, mihin jätimme ennakkoluulomme ja pinttyneet roolimme. Kohtaamassa erätaitomme, toisemme, itsemme partiojohtajina.

Partiojohtajan jatkokoulutuksessa syvennytään johtajuuden eri teemoihin; jatketaan sitä polkua, joka avautui partiojohtajaperuskurssilla, pesteissä sen jälkeen ja lippukunnan, piirin tai keskusjärjestön johtajistossa toimiessa. Sukelletaan entistä perusteellisemmin partion arvoihin, päämäärään ja niiden toteutumiseen käytännössä. Opitaan uutta ja peilataan jo kartutettua osaamista ihmisten johtamisesta, motivoinnista ja muutosjohtamisesta, löydetään uusia näkökulmia ja ryhdytään kehittämään toimintaa. Toimitaan ennalta tuntemattomassa vartiossa – johdetaan, ollaan johdettavina, seurataan ryhmän vaiheiden kehitystä.

Satoi siis, ei kai siinä ollut mitään uutta kenellekään partiolaiselle. Ensin kastuvat hanskat, sitten pikkuhiljaa kuorikerroksen alle päätyy vettä, kun sade vihmoo pitkään. Rinkan sadesuoja tuntuu turhanpäiväiseltä keksinnöltä kastuessaan jossakin vaiheessa molemmilta puoliltaan; lantiovyötä ja istuinalustaa on syytä varjella suoralta sateelta, mahdollisimman pitkään. Viimeisimpänä uhrauksena kengät saattavat pettää; ehkä nilkan kautta pienessä ylityksessä tai onnettomasti pettävistä saumoista. Vettä, räntää, ehkä rakeita, esterin takaa, ja jostain muualtakin. Välissä ehtii kuivattaa tuulessa pisarat, jotka ovat karanneet kuoritakin alle hihansuista, hupun kautta ja helmasta. Nuotiolla kuivatellessa ei haittaa, vaikka vielä vähän tihuttaakin.

Kosteus tiivistyy ihon alle, sormenpäistä tulee ryppyiset. Luento vapaaehtoisten motivoinnista harmaana sadeaamuna tuntuu niin koomiselta, että se saa virneen kasvoille koko päiväksi. Mieleen tunkee väkisinkin kysymys omasta motivaatiosta, toisaalta meidän kaikkien syistä olla tässä. Erityisissä olosuhteissa pääsee lähelle itseään. Muistaa omat rajansa, piirtää niitä tarmokkaasti uudestaan. Vastoinkäymiset ovat helposti voitettavissa, hitsaavat yhteen, lujasti. Vahvistavat vartion lisäksi omaa minäkuvaa, joka kerta. Pienistä yksityiskohdista tulee osa nousujohteista kehityskertomusta. Hilloja voi poimia rinkka selässä evääksi matkan varrelta, kaarnikat ovat erityisen herkullisia sateella. Höyryävän mausteiset pataruoat tuntuvat luksukselta viileässä viimassa, harmaudesta paljastuu kovalla tuulella tunturin laki ja paria poroa voi seurata vaivihkaa tuulen oikealta puolelta saapuessa. Yhtenä hetkenä sade laantuu tai loppuu kokonaan, navakka tuuli kuivaa kaiken kastuneen. Auringonpilke saa riisumaan päällimmäiset kuorikerrokset, johtaa hymyyn ja nauruun. Kun ottaa ensimmäistä kertaa kahdeksaan tuntiin hupun pois päästään ja huumaantuu tunturin äänistä, näkee taas vähän pidemmälle eteenpäin.

Ja sitten, viimeisenä aamuna teltan kattoa vasten ei enää ropise. Korkeintaan suuntaansa muuttanut tuuli taivuttaa hieman telttakeppejä. Sääkin näyttää siltä, että olemme taas tulleet yhden matkan taitteeseen. Ja se motivaatio, mistä se oli löytynyt, millä tuonut meidät tähän asti? Tällä kertaa se löytyi yhteistyöstä, ehdottomasti. Se löytyi siitä, kun otit kannettavaksesi vielä kilon yhteisistä varusteista, siitä kun nousit keittämään ne kahvivedet ensimmäisenä. Siitä, kun jaoit ajatuksiasi, olit läsnä ja kohdattavissa. Siitä, kun kuuntelit toista, keskityit vuorovaikutukseen ja otit askeleen kohti, vaikka näkökulma saattoi sotiakin omaasi vastaan. Siitä hymystä, jota huomasit hölmösti toistavasi toimiessasi ryhmän ja koko kurssin jäsenenä, tehdessä toisten puolesta, tullessasi puolitiehen vastaan. Se löytyi siitä, kun toimme iloa ja onnea muiden elämiin, joka päivä.

Välillä on hyvä käydä kaukana, mennä pitkälle; muistuttaa itseään siitä, miksi tätä teemme. Ja ne vastaukset – loppujen lopuksi yksi niistä on usein sama, se on ollut olemassa jo yli sadan vuoden ajan. Se, mikä on oikeastaan lopulta arvokasta, on jo B-P:n toteama: ”The most worth-while thing is to try to put happiness into the lives of others”. Itsensä kouluttamisen kautta voimme toteuttaa sitä entistäkin parempina johtajina. Se opin polku on syytä kulkea, oli se millainen vain.

Muotkan erämaa ja haastavat sääolosuhteet muodostivat unohtamattomat puitteet kesän Kolmiapila-Gilwell-vaellukselle.

Kuva: Harri Länsipuro

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *