Vuoden toisessa novellissa käsitellään omien voimavarojen kuuntelemista.
Olisiko joskus fiksuinta kieltäytyä lisävastuusta?



Joululaulut soivat kauppakeskuksissa, lumihiutaleet leijailevat punaisille poskille ja
jouluvalot valaisevat katuja. Vihdoinkin tuntuu siltä, että joulu on jo oven takana. Vuosi on ollut raskas. Olen toiminut sudenpentujen ikäkausivastaavana, johtanut
seikkailijaryhmää ja hoitanut lippukunnan hallituksessa muutamaakin pestiä.
Huokaisen helpotuksesta, sillä kohta alkaa partion joulutauko, jonka aikana
ehdin hoitaa lukion rästihommia ja lukea keväällä edessä oleviin ylioppilaskirjoituksiin.

Forumin kauppakeskuksessa pieni partiolainen lähestyy minua ja haluaa myydä
minulle adventtikalenterin. Hän katsoo minua syvälle silmiin, hymyilee kertoessaan kalenterin tukevan heidän lippukuntansa toimintaa. Kieltäydyn kuitenkin
kohteliaasti ja totean olevani itsekin partiolainen, joten kalenteri minulta löytyy
jo. Partiolainen haluaisi kovasti kysellä lisää, mutta totean myöhästyväni kohta omasta minuuttiaikataulustani, jos en jatka nyt matkaa. Istun metroon ja huokaisen, päivän ainoa tauko jolloin ehdin hengähtää.

Muistelen aikaa, kun etä-kaiken jälkeen päästiin vihdoinkin palamaan kunnolla partioon. Olimme syyskokouksessa ja nostin kättäni pystyyn lähes joka ikisen
kiinnostavan pestin kohdalla. Tunsin sisimmässäni niin suurta innostusta, minulla oli niin paljon motivaatiota ja suorastaan puhkuin ideoita, miten voisimme
monipuolistaa lippukuntamme toimintaa. Tarpojille yö kololla -tapahtumaa, sudenpennuille Fazer-vierailua, seikkailijoille The Amazing Race -retkeä ja mitä vielä. Olin niin valmis aloittamaan partion taas kunnolla.

Viikkoni täyttyivät partiosta. Viikoittain oli oman seikkailijaryhmäni Ilvesten kokous, ja kolmena neljästä viikonlopusta oli retkiä, jotka olivat joko sudenpentujen tai
seikkailijoiden omia, tai sitten lähdin täysi-ikäiseksi johtajaksi mukaan nuorempien
retkille. Siihen päälle vielä kuukausittainen hallituksen kokous ja hallituspestien
hoitaminen. Kävin useasti myös kaupassa ostamassa hallituksen kokoukseen evästä, mikä vei myös hieman aikaa.


Lisäksi oli lukio ja siellä vino pino hoidettavia tehtäviä ennen ylioppilaskirjoituksia. Vuoteni kohokohtia ovat olleet ne hetket, kun sudenpennut onnistuivat vuolemaan omat makkaratikkunsa. Tai kun seikkailijaryhmäni päätti teetättää tiimipaidat kesäleirille, jotta heidät tunnistaisi yhdeksi porukaksi. Tämä kaikki on ollut niin mahtavaa. Kalenterini kuitenkin pursuaa tästä kaikesta, enkä pysty panostamaan kaikkiin pesteihini niin paljon kuin haluaisin. En ehdi levätä kiireisen arkeni
keskellä ja kun kaverit kysyvät, milloin ehtisin nähdä, totean useasti, että joululomalla sitten.

Haluaisin syyllistää itseäni siitä, että itsepähän olen sanonut kaikelle ”kyllä” ja ollut kuuntelematta omia voimavarojani. En ole edes huomannut, kuinka tämä on päässyt käymään. Kalenterini täyttyminen
ja se, että metromatka on ainoa paikkani hengähtää, konkretisoivat minulle sen, että jotain on tehtävä.

Vapisevin käsin otan puhelimeni käteen ja alan naputella viestiä: ”Hei, minulla ei
ole voimia.”

Lopetan viestin kirjoittamisen ja pyyhin kaiken pois. Mielessäni ovat vain ajatukset siitä, kuinka en voisi tehdä tätä, kuinka säälittävältä tulen kuulostamaan ja kuinka tulen jättämään kaikki pulaan. Tuntuu, että olisin maailman huonoin partiolainen.

Seuraavana päivänä rinnassani puristaa, hengitykseni tihentyy ja käteni tärisevät, kun näen lippukunnanjohtajan kävelevän minua vastaan kolon pihalla. Hän huomaa stressaantuneen ilmeeni ja juoksuaskeleet, joilla juoksen kohti kokousta, olenhan taas melkein myöhässä. Kiitos
minuuttiaikataulun. Hän katsoo minua ja kysyy, painaako jokin mieltäni.


En pysty edes pidättämään, vaan kyyneleet alkavat valua silmistäni. Ei niinkään surusta vaan jatkuvasta kiireestä ja väsymyksestä. Huokaisen ja hengitän
syvään, kunnes alan kertoa syksystäni ja siitä, kuinka väsynyt olen. Tarvitsen aikaa palautumiselle. Olen huolissani, että tuottaisin pettymyksen hänelle ja muille johtajille. Huuleni alkavat melkein väpättää, kun ilmaisen olevani niin pahoillani siitä, etten jaksa tehdä enää näin montaa pestiä, ainakaan yhtä aikaa. Helpotuksekseni hän katsoo minua, ottaa kädestäni kiinni ja kertoo ymmärtävänsä. Hän tietää omakohtaisesta kokemuksesta, kuinka tilanteeni
voisi pahimmillaan johtaa siihen, etten haluaisi enää olla partiossa ollenkaan. Kerron, että siitä ei missään nimessä ole kysymys. Jatkan mielelläni oman seikkailijaryhmäni johtamista ja tulen mukaan retkille ja kilpailuihin. En vain jaksa näin paljon vastuuta.

Ensi vuodeksi tilalleni etsitään uusi sudenpentujen ikäkausivastaava. Ainoa tehtäväni on seikkailijaryhmän johtaminen.

Kuukautta myöhemmin näen ikkunasta ilotulitusten loisteen ja kuulen
niiden paukkeen. Odotan innolla juuri vaihtuvaa vuotta. Mielessäni ei pyöri
pelkästään stressi kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä, vaan myös innostus
tulevasta. Olen suunnitellut kaikkea kivaa omalle seikkailijaryhmälleni
ja haluaisin mahdollisesti myös itse jatkokouluttautua partiossa ja päästä
oppimaan uutta. Mieleni on tyyni ja hengitykseni rauhallinen. Se, että oppii sanomaan ”ei”, on pitkä prosessi. Tulee varmasti kulumaan aikaa, ennen kuin osaan kuunnella omia voimavarojani. Vaikeinta tulee olemaan kieltäytyä kiinnostavista pesteistä, joihin minulla ei ole resursseja. Tämä on kuitenkin hyvä alku.


TEKSTI: Tilda Sotka

KUVITUS: Tilda Sotka