Hepun novellissa otetaan ennakkolähtö kesään ja fiilistellään tulevia seikkailuja. Lue alta tarina eräästä merkittävästä kohtaamisesta kesäleirillä.

Vanhoja valokuvia täynnä oleva laatikko putoaa kirjahyllystä, kun kevätsiivouksen yhteydessä tönäisen sitä kohtalokkaasti. Laatikon kannen kiinni pitävä klipsi on jo vuosia ollut rikki, ja nyt kymmenet kuvat levähtävät pitkin lattiaa.

Olen aikeissa tarttua pudonneisiin valokuviin, kun silmäni osuvat kuvaan meistä. Hymyillen nostan kuvan käteeni ja palaan sen mukana vuosien takaisen leirin ensimmäisiin hetkiin.

Saatan tuntea ensijännityksen parkkipaikan ihmisvilinässä, kun seison tilausbussien moottorien hurinan keskellä. Aistia ilmassa leijuvan odotuksen ja ympärilläni kaikuvat innokkaat huudahdukset.

Kuulen vanhempieni huolestuneet kyselyt siitä, onko minulla varmasti ainakin kolmetoista paria sukkia ja riittävästi hyttysmyrkkyä mukanani rinkassa – siinä, jonka olen pakannut itse, jotta myös löytäisin mukaan ottamani tavarat.

Parkkipaikalta siirryn mäntyjen reunustamalle hiekkatielle, joka johtaa komeana kohti taivasta kohoavan portin luo. Jatkan metsää täplittävien puolijoukkuetelttojen ja riippumattojen ohi kohti leirilippukuntaamme sekä sieltä kantautuvaa iloista puheensorinaa.

Pian olen taas lipunnostossa, jossa näin sinut ensimmäistä kertaa. Seisoimme siellä värikkäiden shortsien ja vielä tallomattomien mustikanvarpujen seassa – aikana, jona en vielä tiennyt sinusta mitään.

Tuolloin en osannut odottaa, en edes oikeastaan toivoa. Huomasin sinut ja naurusi kuitenkin jo silloin, käänsin katseeni kuluneisiin tennareihini ja hymyilin vaivihkaa jutuillesi.

Kuljen muistoissani eteenpäin, ensiapulaaksossa käymäämme ensimmäiseen keskusteluun, päivään jona meistä tuli me.

”Toi rata pitää kulkea yhdessä parin kanssa”, sinä totesit ja katsoit minuun kysyvästi.

”Voisitko sä tulla mun kanssa?” jatkoit ja olit jo puoliksi menossa.

Minä kakistin ulos myöntävän vastauksen, ja lähdimme matkaan. Radan varrella sinulle selvisi, että olimme vierekkäisistä leirilippukunnista. Minä sain tietää nimesi ja jo pian asioita, joita ainakaan itse en ihan jokaiselle vastaantulijalle olisi kertonut.

Hiljalleen yhteiset hetket alkavat toden teolla vyöryä takaisin jostakin aivojeni sopukoista. Muistan kymmenet kävelyt leiriläisiä kuhisevalla hiekkabaanalla. Kaikki ne berliininmunkit ja auringon paahteessa sulavat pehmikset. Yhteiset uintiretket ja sukelluskilpailut, sen aikaisen aamun, jolloin väsyneenä nojasit olkapäähäni ennen haikille lähtöä.

Huomasin sinut ja naurusi kuitenkin jo silloin, käänsin katseeni kuluneisiin tennareihini ja hymyilin vaivihkaa jutuillesi.

Muistan pistesuunnistuksen, jonka aikana eksyimme ainakin kolmeen kertaan, jossa paperinen karttamme hajosi kastuessaan ja sadepisarat sekoittuivat muutamaan vuodatettuun epätoivon kyyneleeseen. Ramboradan, jolla kolautin polveni ainakin omasta mielestäni väärässä paikassa olleeseen tolppaan ja josta kannoit minut reppuselässäsi leirisairaalaan. Hersyvän naurusi, kun haavani paikattiin laastarilla, jossa oli Muumien Hemulin kuvia.

Mieleeni palaavat myös leiriarjen pysäyttäneet raukeat hetket riippumatossa ja siinä makoillessa tekemämme tulevaisuudensuunnitelmat. Suulliset sopimukset yhteisistä matkoista ja meitä odottavista seikkailuista.

Naurahdan nuorille meille, joiden unelmat olivat vähintäänkin kunnianhimoisia. Mitä kaikkea olimmekaan tekemässä ja minne kaikkialle olimmekaan menossa.

Leirin päättäjäisiin lähtiessä en kuitenkaan enää löytänyt sinua lippuaukealta. Olimme kulkeneet kaikkiin yhteisohjelmiin vierekkäin, mutta silloin, viimeisenä iltana, kaikilla oli kiire ja lähdimme liikkeelle ennen kuin ehdin etsiä sinut parikseni.

Väkijoukossa kävellessäni ja omaa jonoani seuratessani yritin paikantaa huiviasi ja sen leiripölyssä harmaantunutta niskakolmiota. Moneen kertaan katseeni oli osunut melkein oikeaan, tuollainen poninhäntä sinullakin oli monesti ollut. Etsintäni oli kuitenkin aina päättynyt pettymykseen, kun kääntyessään huivin omistaja oli kerta toisensa jälkeen osoittautunut joksikin toiseksi.

Tunnen elävästi sen illan aikaisen harmituksen. Miten siinä leiribiisiä viimeistä kertaa laulaessa mielessäni olivat pyörineet vain kysymykset. Mikset ollut enää täällä? Mihin olit lähtenyt? Mitä minä edes tiesin sinusta? Lempibiisit, kaikki hulluimmatkin ihastukset ja unelmatalosi huoneiden lukumäärän. Siinä hetkessä niistä mikään ei kuitenkaan auttanut.

Mennään ja muistellaan kaikkea tehtyä, muttei unohdeta suunnitella tulevaa.

Ohjelman päätyttyä olin ajatuksissani kävellyt takaisin teltalle ja lysähtänyt riippumattoon sen edessä, kun eräs lippukuntanne johtajista käveli luokseni ja ojensi minulle reunoistaan jo kurttuisen paperilappusen.

Sinua oli vain tultu hakemaan ajoissa, etkä ollut muistanut kertoa. Olit kuitenkin ennen lähtöä kirjoittanut puhelinnumerosi tuolle lapulle, jotta voisin soittaa sinulle leirin jälkeen.

Yhtäkkiä havahdun ajatuksistani. Puhelimen näyttöön ilmestyy teksti ”Moi! Lyhyt varoitusaika, mutta ehditkö huomenna kahville? Olisi asiaa.”

Totta kai minä ehdin. Mennään ja ratkaistaan arjen murheet, ylianalysoidaan toistemme käytöstä ja parannetaan maailma muutamassa tunnissa. Mennään ja muistellaan kaikkea tehtyä, muttei unohdeta suunnitella tulevaa. Meidän ja muiden häitä sekä syntymäpäiviä, tapettien värejä ja urasuunnitelmia.

Ennen pahasti kesken jääneen siivousurakkani jatkamista tarkistan päivän kalenteristani ja vastaan sinulle. Leiripölyn vielä laskeutuessa sujautan laatikosta löytyneen valokuvan kalenterin väliin. Muistatkohan sinä kaiken samalla tavalla?


TEKSTI: Aino Hokkanen

KUVA: Linnea Eerola